Ei enää. En todellakaan voi enää sanoa että keppihevoset olisivat pelkkä harrastus. Siitä on muodostunut elämäntapa. Minne ikinä menenkin, kepparit ovat aina jossain alitajunnassa mielessäni. Rakastan tätä harrastusta koko sydämestäni ja uhraan sille luvattoman paljon aikaa vapaa-ajastani. Se on minulle asia jonka parissa voin rentoutua ja pitää hauskaa. Se vie ahdistuksen pois ja en luopuisi siitä mistään hinnasta. Ei ole sanoja kuvailemaan kuinka tärkeäksi tämä harrastus on minulle muodostunut. Mutta siltikään en voi kertoa tästä harrastuksesta kenellekkään läheiselle. Ainoastaan perhe sekä harvat ja valitut ystävät tietävät. Eikä se minusta ole oikein.
Suoraan sanoen olen pettynyt itseeni. Minua ei voisi vähempääkään kiinnostaa ystävieni mielipiteet tästä harrastuksesta, jos et hyväksy minua sellaisena kuin olen, ole hyvä ja poistu elämästäni. Silti en uskalla sanoa sitä ääneen. "Minä harrastan keppihevosia.". Monet kritisoivat mediaa siitä että keppihevosharrastusta on nostettu hieman enemmän pinnalle, ja samoin teen minäkin. Tämä harrastus pitäisi tuoda esiin sellaisena kuin se oikeasti on: aikaavievänä, liikunnallisena, rahanlähteenä, sosiaalisena, ja varsinkin kaikkena muuna kuin pikkulasten leikkinä. Eli täysin samanlaisena kuin kaikki muutkin harrastukset. Mutta valitettavasti se on ajatusmaailma jossa ihmiset ovat pitäytyneet ja siitä on vaikea päästää irti. Ymmärrän sen.
Yritin kerran selittää omalle äitipuolelleni mikä erottaa harrastuksen leikistä ja suusta pääsi lause; "Se saattaa näyttää samalta kuin se lasten leikkiminen eli pihalla juoksemista ja hyppimistä keppi jalkojen välissä, mutta..". Keskeytys ja vastaukseksi sain "No siltä se näyttääkin." Siinä vaiheessa todellakin iski, että siltä se näyttää. Samalta kuin leikkiminen. Vain me harrastajat ymmärrämme sen hienoisen eron harrastamisen ja leikin välillä. Intohimo ja omistautuneisuus. Jotkut meistä kiertävät Suomea kisojen perässä samalla armottomasti treenaten, jotkut viettävät aikaa tallissa heppoja hoidellen ja höntsäratsastellen, jotkut ompelevat sormensa verille tilaushevosten kanssa. Jotkut tekevät tätä kaikkea. Jokainen meistä on yksilö eivätkä kaikki toimi samalla tavalla. Silti meillä kaikilla on sama syy tehdä tätä. Rakkaus lajia kohtaan.
Mitäkö itse olen saanut tästä harrastuksesta irti ? Hieman taskurahaa myydyistä hevosista, mutta sitäkin enemmän ystäviä. Ystävyyssuhteita jotka varmasti kantavat pitkälle tulevaisuuteen. Olen saanut tutustua niin moniin erilaisiin ja ihaniin ihmisiin, enkä koskaan vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois. Keppihevosyhteisön yhtenäisyys on teatterin ohella yksiä parhaista mitä tiedän. Kaikki auttaa kaikkia eikä ketään väheksytä. Me ymmärrämme toisiamme täydellisesti. En myöskään usko että olisin näin hyvässä kunnossa kehoni kannalta jos en treenaisi hioen askelia ja juosten metsässä.
Mitäs muuta ? Kokemuksia ja iloa. Pysyvän jäljen elämääni. Onhan tätä tehty jo komeat kuusi vuotta. Jaksanko vielä seuraavat kuusi ? Sitä ei kukaan tiedä, mutta toivon että voin vastata joskus vielä tähän kysymykseen että kyllä, kyllä jaksoin, ja jaksan perkele vielä seuraavatkin kuusi. Olisi upeaa pystyä sanomaan kysyttäessä harrastuksista että harrastan teatterin ja valokuvauksen lisäksi keppihevosia, saamatta halveksuvaa katsetta ja ilkeitä kommentteja. Ehkä joskus tulevaisuudessa. Ehkä. Mutta ei ainakaan vielä moneen vuoteen.
